Koti siellä missä sydän

34 päivää sitten alotin maailman vallottamisen. Mikä ei todellakaan ollut helppoa, se kun sanoo hyvästi kaikille rakkaileen ja toivois että vielä yksi päivä, yksi tunti, yksi minuutti aikaa, mutta ei sun on pakko mennä turvatarkastukseen ja selviytyä yksin kaikesta. Ei tiedä mitä sua oikeasti odottaa, tietää jotain perheestä ja kaupungista, muttei ihmisiä ei ketään kehen oikeasti voisi luottaa, tietää että sitä tulee ainakin seuraavan pari kuukautta olemaan yksin. Se on raskasta, jännittävää, pelottavaa, kiinnostavaa ja ahistavaa. Sitä kokee niin monia tunteita. Muistan hyvin kuinka seisoin siinä turvatarkastuksen edessä kello on 13.30 ja tiesin että pitäisi mennä, mutta sitä vaan haluaisi jäädä vielä hetkeksi. Sitten olinkin koneessa ja toivoin vaan että se kone lahois siihen paikkaa ja koko lento peruttu, mutta mä päätin että teen sen. Se oli outoa, mä istuin lähes kymmenen tuntia koneessa ja koko ajan paisto aurinko. Olin ahistunu tuntu että mä menisin vaan viikoksi kahdeksi ulkomaille ja tulisin takasin, emmä ymmärtäny etten mä tuu näkemään rakkaita. Siinä sitten laskeuduttiin olin aivan hukassa minne mun pitäs mennä, mä päätin kysyä lähes jokaiselta vastaan tulevalta apua, mä kuljin ees taas aivan väsyneenä kädet kipeenä siitä tavarasta. Mun puhelin ei toiminu enkä saanu yhteyttä suomeen. Olin aivan paniikissa, sain vietyä kamat sun muut ja löysin ilmasen wifin, olin onnellinen mä sain laitettua viestiä suomeen. Sitten tuli aika nousta toiseen koneeseen ja nukuinki koko lennon, huimat 45min. Saavun kalmazoohon, tunnistan mun hostperheen ja meen heidän luokseen ja haetaan kamat. Sitten tulinkin uuteen kotiin ja seikkailu alkakoon.



Omaa perhettään oppii arvostamaan täysin eri tavalla kun täällä asustaa. Ei täällä mikään vedä vertoja omalle perheelleen. Täällä näillä on oma tapansa kasvattaa lapsensa ja täällä mun ikästä pidetään vielä lapsena jolle ei anneta vastuuta. Täällä ei voi luottaa samalla tavalla aikuisiin, täällä sä menet vanhempien mukana. Sun kavereina on sun vanhempien kavereiden lapset.



Kaipaan paljon sitä kun ympärillä kuulee suomea, mun nimi lausutaan oikein, mun ei tarvi päivittäin toistaa mun sukunimeä tai toista nimeä oikein. Mun ei tarvi kysyä lupaa kaikkeen, voin elää melkeinpä miten mä haluan, mä voin syödä millon mä haluan, mä voin koulussa mennä ruokatunnilla kauppaan jos ei huvita syödä mitään kunnollista, mä voin koulupäivän aikana mennä ulos jos tekee mieli. Jos unohdan läksyt tai pari niin mulle ei tule rangaistusta.  Mun ei tarvi pyydellä kyytejä jos mä haluan kaupasta jotain, mä pääsen sinne kävellen. Mä voin olla omassa huoneessani koko päivän ilman että kukaan loukkaantuu. Jos mua ärsyttää mä voin soittaa kaverille tai mennä kaverille, pois kotoa jos mä haluan tuulettaa aivojani, mun ei tarvi viikkoa ennen kertoa mun vanhemmille jos haluan mennä ulos.



Täällä mulla ei ole oikeastaan yksityisyyttä, yhtään itsenäisyyttä ja hyvä kun oman mielipiteensä saa ilmaista. Mua välillä suunnattomasti ärsyttää kun en voi olla yksin, mulla ei ole omaa huonetta mihin voin mennä huutamaan pahaa oloa. Täällä jos näytät surulliselta kaikki kysyy asiasta, täällä on vaikea sanoa että kaikki on hyvin koska ei ne usko sitä. Ne on tottunut vaihtareihin ja on oppinut lukemaan meitä.



Nää rakastaa mun aksenttia, se on kuulemma söpö, mä kuulemma lausun sanat täysin kuutamolle. Ei se mua haittaa, ihmiset ymmärtää mua, ne aina tarkistaa multa mitä mä tarkotin. Mä ymmärrän näitä paljon paremmin. Mä olin lääkärissä tänään, mulla oli mahtava lääkäri. En muista siitä mitään se oli varmaan kalju, mutta mä muistan vain että aivan mahtava! Sen nimi alko varmaan Jiillä ja se sano mun nimeä mahtavaksi, ei ole koskaan kuullukkaan. Ei yllättäny ei suomalaisetkaan kaikki ole kuullu, ollaanhan mua suomessakin luultu venäläiseksi, ruotsalaiseksi, norjalaiseksi ja vähä kaikeksi. Nää ei tiedä missä suomi on, nää ei tiedä mitä kieltä me puhutaan, suurin osa ei ole koskaan kuullu suomen kielestä.



Mä olen sopeutunut mun kouluun aivan mahtavasti, mulla on aivan mahtava porukka lunchilla. Emmä niistä kaikkia tunne mutta siinä on kaksi muuta vaihtaria. Warisara 'Next' thaimaasta ja alex itävallasta, välillä zuzana slovakiasta istuu meidän kanssa. Siinä istuu myös tristan, matt, jordyn ja heidän kavereita. Mä viihdyn niiden kanssa mä voin olla oma itteni. Se oli todella vaikeaa mennä kouluun, ei tuntenut ketään ei tienny kenen kanssa istua se oli todella todella pelottavaa.
Mulla on kavereita melkein kaikilla tunneilla, paitsi matikassa muttei se mua haittaa, matikassa mun ei tarvi tehdä ryhmätöitä. Anatomiassa mulla on janine, sarah ruotsista, zuzana, tristan, jordyn, cearra cheer teamin kapteeni ja mun flyeri, kuviksessa mulla on jerica, chris, iciar, speechissä kaikkien kanssa voi jutella, physical ed janine ja muita vaihtareita ja quinn on ihan mahtava. American themesissä mulla on mun joukkuelaisia. Mä en ole koulussa yksin, vaikken kaikkien kanssa hengailekkaan enkä edes pahemmin puhu kaikille joka päivä mutta jos mä haluan puhua heille mä voin puhua.



Mä olen muuttunut paljon ulkonäollisesti omasta mielestäni, mä olen blondi nykyään, mä olen vahvempi henkisesti. Mä en koskaan ole helpolla luovuttanu, vaikka välillä mieli tekis vaan varata lippu suomeen ja lähteä. Mä yritän aina parhaani mutta aina sekään ei riitä. Mä oon oppinut ettei mun tarvi olla se joka sanoo vikan sanan, mä oon oppinu nielemään mun ylpeyden. Mä tiedän mitä mä olen tehnyt ja mitä mä ajattelen, muut voi sanoa mitä tahtoo ja ajatella. Ei tarvi näyttää täydelliseltä muiden silmissä. Oon oppinu myös että mulla on pakko olla johonkin kontrolli, sitä kuvittellee hallitsevansa elämäänsä, ei sitä kukaan koskaan hallitse se menee omia polkujaan. Mutta mun hiuksia mä voin kontrolloida ja ne varmaan tulee vaihtamaan väriään usein täällä.



Ei nää vastaa samalla tavalla suomalaisia kavereita. Täällä ei ole sopivaa sanoa suoraan asioita, niistä valitetaan muille miljoona vuotta ja sitte kuullaan joltain jotain. Mä vihaan sitä, tuun aina sitä vihaamaan. Mä oon ylpeä suomalainen ja tykkään kun kaverit sanoo suoraan asioita. Täällä ei edes aina kavereihin voi luottaa, mä kuulen usein kun muut puhuvat selän takana. Musta se on väärin, mä luulin että suomessa tehdään sitä paljon, ei tähän verrattuna meillä se ei ole mitään. Se on totta älä luota kehenkään, ainakaan täällä mä en luota kehenkään. En edes mun hyviin kavereihin joita täältä olen saanut. Täällä on aina joku joka on valmis vihaamaan ja painaamaan sut pohjalle, mulle kukaan niin ei ole vielä tehty.



Mä ootan innolla suomeen pääsyä, mä ootan innolla että musta tulee viisaampi ja uusi ihminen, mä myös ootan innolla tätä seuraavaa 9 kuukautta. Mä odotan että mä pääsen taas olemaan itsenäinen, mä voin ajaa mopolla vaikka tikkurilaan jos mieli tuntuu. Mä rakastan sitä kun mulla on oma valta, mä voin ite sanoa mitä mä teen. Mä en tiedä missä mitäkin on, mä en osaa kulkea täällä kunnolla, mä odotan sitä kun pääsen suomeen ja tiedän mistä pääsee minnekkin.
Ostin huulirasvan täältä, samaa mitä suomessa käytin. Sen tuoksu ja maku tuo mieleen suomen, mä rakennan itselleni kirjaa täällä, mä laitan sinne mun muistoja. Ei ihmiset tiedä kaikkia varjopuolia vaihdosta. Tää oli vielä vasta pinta makua mitä täällä on kuukaudessa tapahtunu, enkä koe tarvetta sitä kaikille jakaa. Mutta tän hetkiset vaihtarit ja tulevat vaihtarit. Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, eikä kukaa saa painaa teitä alas! Sen mä olen oppinut :)
Hyvää yötä kaikille ! <3